Erilainen jouluaatto

 Herään aikaisin, koska mieheni on lähdettävä aamutöilleen. Halusin tarjota aattoaamun riisipuuron sekahedelmäsopalla. Edellisilta meni vastaillessa facen onnitteluviesteihin. Olen kiitollinen, että minulla on välittäviä ystäviä ympärilläni tietäen heidän tukensa. Juuri nyt välittävät ajatuksetkin kantavat minua eteenpäin. Aika on herkkää. Koen olevani kuumennettu paperin palanen, joka leimahtaa tuleen pienestäkin ajatuksesta, jonka koen itseäni vastaan tai vääräksi. 

Aamulla vielä siistin paikkoja ja kävin lepäämään. Huomaan, että pienet ponnistelut saavat minut väsymään ja tarvitsen useammin lepoa. Yhtäkkiä huomaan kellon olevan jo kymmenen ja puolenpäivän aikaan olisi oltava jo kirkossa. Ei auttanut kuin lähteä ulkohommiin. Taas oli satanut lunta pihan täydeltä, mutta ei ollut aikaa tarttua kolaan. Sytyttelin kynttilöitä lyhtyihin ja annoin lampaille tupposia toivottaen niille hyvää joulua. Eläimet toimivat minulle terapeuttina. Katsovat silmiin kuin ottaen osaa tähän suruun, joka on nyt pahimmillaan. On rauhoittavaa lähteä oman kirkon aattotilaisuuteen ja käydä haudoilla, perinteisesti.

Miehen tultua minut hakemaan kotoa, otimme kyytiin myös ystäväni ja yhdessä käväisimme ensin hautausmaalla. Olin käynyt kaksi päivää aikaisemmin viemässä kynttilän toisen ystäväni haudalle hänen puolisonsa kanssa. Hän kuoli syksyllä keväällä syöpädiagnoosin saatuaan. Menetys oli minulle suuri, sillä pidin häntä kuin isänäni. Maaliskuussa hän tuli vielä puolisonsa kanssa minua auttamaan lumitöissä, itse ollessani koronassa. Syöpä on salakavala, emmekä voineet aavistaa, että yhteiset hetket olisivat niin vähissä. Tämä oli järkytys minulle. Hautajaiset olivat kirkossa, joka jälleen on tullut minulle ajankohtaiseksi oman veljeni puolesta. 

Kirkon parvi oli täyttynyt nuorista. Oli hienoa huomata, että joulukirkko houkutteli vielä ihmisiä hiljentymään jouluun kirkon kautta. Oman lähikirkon arvostaminen on tullut minulle ajankohtaiseksi. Iän myötä  asiat, jotka eivät nuorempana saattaneet kiinnostaa, nousevat nyt elämässä tärkeämmiksi. 

Olen elämäni aikana kokenut paljon menetyksiä. Ihmissuhteet miesten kanssa eivät ole onnistuneet. Muistan veljeni sanoneen, että riittää, kun seuraa oman siskonsa elämää. Hän ei omaa parisuhdetta tarvitse. Olinkin tyytynyt ajatukseen siitä, että parisuhteessa eläminen ja sen myötä pettyminen ei olisi hyväksi veljelleni.Sanotaan, ettei pessimisti pety. Nykymaailma on erilainen. Ei sitouduta suhteeseen enää niinkuin ennenvanhaan. Liikaa ”Salkkareita” ja ”Kauniita ja rohkeita”. Elämä on kuin saippuasarjassa; glamouria ja dramaattisia käänteitä.  Ei osata käsitellä asioita oikein. Kuinka selvitä ”voittajana” tilanteesta eron tullessa? Se jättää meihin aina haavansa. Ja kun ne haavat aukeaa yhä uudelleen ja uudelleen, niitä on vaikea saada kursittua kokoon. Olemme oppimassa täällä elämässä erilaisia taitoja, joista vuorovaikutustaidot ovat tärkeimpiä. Ne alkavat heti synnyttyämme tänne, ottamalla katsekontaktia vanhempaan. Jokainen meistä on pystynyt siihen terveenä vauvana, mutta se, mihin suuntaan elämä lähtee meitä kuljettamaan, emme välttämättä pysty itse siihen aina vaikuttamaan. Turvallinen toimintaympäristö ja kannustavat ihmiset vievät eteenpäin. Kaikki me tiedämme, mikä on haitaksi toiselle. Vai tiedämmekö sittenkään? Niin paljon helpommalla selviäisimme, kun sen tietäisimme. Muistammeko kysyä itseltämme, jos sanon näin, mahtaako se loukata toista? Loukkaako asia itseämme näin tehdessä?  Haluaisitko sinä kuulla juuri tuon toisen sanomana sinulle?Jos se tuntuu oikealta, silloin on tehtävä niin.

Astelimme kirkon käytävää kaikista lähimmäksi pappia. Rakastan laulamista ja nyt oli aika laulaa joululauluja. Hartauden välissä lauloimme Joulupuu on rakennettu. Tuli lapsuusajan muistot mieleen, kuinka veljeni kanssa jännittyneinä odotimme joulupukkia. Lahjoja piti olla tasapuolisesti, muuten aatto olisi ollut pilalla. Vietimme mummolassa monet joulut, sillä välimatka mummolaan oli lähes kolmesataa kilometriä. Maaseudun joulu oli ihanaa. Alkuaikoina kuusessa oli aidot kynttilät ja tähtisadetikkuja poltettiin. Joulusauna ja perinteiset ruuat kruunasivat illan.Lapsuusajan joulu oli minulle täydellinen läheiset ympärilläni. 

Katsoin nykyistä miestä vierelläni. Hän otti minua kädestä kiinni kuin tietäen, että kamppailen itseni kanssa, etten puhkeaisi kyyneliin. Hetki kirkossa on aina tunnepohjainen. Pyysin armoa tähän lohduttomaan aikaan. Pyysin, että syntimme annetaan anteeksi. Enempää en voi. Olen aina uskonut hyvän voittavan ja hyvän kautta asiat onnistuvat paremmin. Silti jokainen meistä tekee virheitä ja kantapään kautta on saanut oppia monta asiaa. Tärkeintä on se, että opimme virheistä. 

Lapset olivat aaton isällään. Pahimmassa tapauksessa olisin saanut olla yksin aattona. Jos kaikki olisi ollut hyvin, olisin ollut aattona töissä. Nyt vietimme rauhallisen erilaisen joulun uuden mieheni kanssa. Kävimme laulamassa muutaman joululaulun mieheni sukulaiselle. He olivat toivoneet lauluja Taas kaikki kauniit muistot ja Varpunen jouluaamuna. Heidän silmistään näki, että olimme onnistuneet laulamaan sydämeen. Lopuksi lauloimme Maa on niin kaunis, jonka lauloimme myös maanantaina käydessämme papin puheilla järjestäessä veljeni hautajaisia. 

Hautausmaa loisti muistokynttilöistä. Kävimme usealla haudalla. Tuntui ahdistavalta ajatella, että kohta veljenikin olisi täällä. Ei näin pitänyt käydä. Ikinä en olisi kuvitellut tällaista tapahtuvan. Pahin painajainen oli toteutunut elämässäni. Näistä saa yleensä lukea lehdestä. Nyt olen ydinperheestä ainut elossa oleva. Vain muistot kantavat eteenpäin..

Miehelläni on lehmiä. Kävimme yhdessä navetalla ja sain tavata Taaton. Se oli pari päivää aikaisemmin syntynyt sonni. Myös navettakissa puski minua jalkaan ja silittelin sitä. 

Joulusauna navetan jälkeen rentoutti meidät. Oli vielä ajettava kotiin läpi lumiharsoisen metsän. Veljeni tiehaaraan oli sytytetty kynttilä hänen muistolleen. Ajatus lämmitti mieltäni. Olo oli raukea. Syötyämme joulupuuron kävimme levollisin mielin vuoteeseen. Huomenna olisi joulupäivä. Päivä, jolloin lapset tulevat kylään.