Musta joulukuun sunnuntai

 Joulukuun 22. Herään silmät rähmien koiran haukkuun. Hyppään kuin trampoliinilta tasajalkaa lattialle ja käyn hoitamassa ”lähieläinet” eli kissat ja koirat päästän ulos. Niitä on nyt kaksi; valkoinen ja musta kuin jing ja jang. Ne ovat tarkoitettu yhteen. 

Asiat lähtivät pyörimään sunnuntaina 18.12 lumipallon lailla. Se pallo kasvoikin suureksi. Niin suureksi, että sitä palloa en yksin kykenisi siirtämään paikoilleen, mihin sen haluaisin. Minulla on kokemusta lumipallon pyörittämisestä ja se on joskus vain liian iso ja painava, saadakseni sen paikoilleen. Tämä on kuvainnollista siitä, mitä elämä oli minulle järjestänyt jälleen kerran. 

Olin iloinnut juuri saatuani opinnot Esedulla loppuun. Valmistuin assistentti / sihteeriksi liiketalouden ammattitutkinnolla. Se oli ponnistelu, jonka sain upeasti maaliin. Korona vei minut jälleen tantereeseen ja olen koko joulukuun koittanut päästä siitä jaloilleni. Lucia neidot Koikkalassa oli projektini, koska koin, että niin upeat neidot pitää saada myös omalle kylälle esiintymään ja oma kokemus pää Luciana kolmekymmentä vuotta sitten, sai minut toteuttamaan tämän hienolla yhteistyöllä Leijonien ja Koikkalan Diakoniapiirin kesken. 

Loppu vuosi on ollut puristusta. Jälleen kamppailua taloudellisesti. Korkojen muutos sai rahatilanteeni heikkenemään, eikä kampaamotyöllä saa aikaiseksi niin paljon kuin menoeräni ovat. Minulle tarjottiin vakityö lähihoitajana Mikkelistä ja otin sen nöyränä vastaan. Jos tämä ei ole asiana selvinnyt, niin voin sanoa sen ääneen. Vaikka olenkin huono raamattua lukemaan niinkuin muitakin kirjoja, minulla on vahva yhteys ylös ja luotan sataprosenttisesti siihen, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Paha saa palkkansa ja ihmiset, jotka tuomitsevat toisiaan tai ylen katsovat heitä, heidät alennetaan. Meillä kenelläkään ei ole varaa tuomita toistemme tekoja. Vaan meidän tulee päinvastoin kannustaa ja olla toistemme tukena. Siirtää kiviä toistemme tieltä, olla avuksi. Näin saamme itsellemme puhtaan mielen siitä, ettemme ole ketään tuominneet tai syyttäneet. Jokaisella meillä on oma polku kuljettavanaan, ja ne jalat vievät meidät loppua kohti. Toisella elämä päättyy ennemmin, joskus jo ennen kuin se on alkanutkaan. Minun veljeni elämä tuli maaliin 40-vuotiaana joulukuun 18. 

Hän oli hetken onnellinen. Oli löytänyt elämäänsä naisen, uskoin hyvään ja olinhan itsekin samoihin aikoihin tavannut miehen, joten ajattelin meidän sisarusten vihdoin löytäneen yhdessä onnen. Toisin kävi. Kylä tiedotti veljeni menneen kihloihin. Sitä hän ei minulle kovin mielellään kertonut. Mietin, miksi aina ihmiset ovat niin vaativia toisiaan kohtaan. Pohdittuani asioita, tulin tulokseen, että herkkä veljeni ei kyennyt enää kääntämään asioita elämässään toisten silmin toisinpäin, kun hän oli uskonut rakkauteen ja elämänmuutokseen toisella paikkakunnalla. Täällä kylä jo riemuitsi veljeni ensimmäisestä kihlatusta ja odotettiin jatkoja. Pienellä paikkakunnalla ollaan kuin suuri perhe. Otetaan asiat yhteiseksi. Kolikolla on aina toinen puolensa. On ihmisiä,jotka haluaisivat pitää asiat omana tietonaan ja niitä, jotka ovat kuin avoin kirja. Tätä olen monesti miettinyt. Minä kuulun niihin, jotka avautuvat lähes täydellisesti. Olen oma aito itseni loppuun asti. Pääsee helpommalla, kun kertoo miten asiat ovat. Enemmän se vie energiaa peitellä, pieniäkin asioita. Mutta olemme yksilöitä ja meillä olisi oikeus  pitää  asiat ominamme, eikä kenenkään tulisi siitä tehdä numeroa. Riittää, kun menee itseensä ja kysyy ”haluaisinko minä kertoa koko maailmalle minua satuttavasta asiasta?” Jos en, silloin kykenee ymmärtämään toista. Se, että ajattelemme liikaa sitä, mitä toiset meistä ajattelevat, vievät myös meitä väärään suuntaan. Monta kysymystä vaille vastausta jää  elämässämme epäselväksi, mutta meidän on hyväksyttävä tämä.  Kuin prinsessa Diana, valokeilassa veljenikin, paparazzit kannoillaan, mitä seuraavaksi?

Hoitelin veljeni koiraa ja myötäelin onnea. Helppoa, kun oma rakkaus palaa vierelläni. Sain tekstiviestin sunnuntaiaamuna, että oli käytävä ruokkimassa kissa ja samassa viestissä numerokoodi vara-avaimelle. Viesti oli saapunut klo 6.16. Olin päättänyt lähteä töihin maanantaina ja sunnuntaina poikkesin kampaamolla. Keittelin asiakkaalle ja uuninlämmittelijälle kahvit. Parantelimme ensin maailmaa ja talokin lämpeni siinä sivussa. Haluaisin järjestää ihmisille kiireetöntä aikaa, seurustelua. Nykyään emme kohtaa toisiamme tässä kiireellisessä maailmassa kovinkaan hyvin. Tähän virkaan en tarvitse ”papereita” kuunnellakseni toisia ja jakaakseen ymmärrystä puolin ja toisin.

Lähdin käymään kotikäynnillä tätini luona. Kerroin, että käyn ruokkimassa veljen kissan. Hän oli ilmeisesti ollut poissa jo kotoaan kauemmin, koska aikaisemmin minun ei tarvinnut sitä tehdä. Tätini mielestä kissa olisi hävitettävä pois,”Anu kyllä hoitaisi asian.” Mietin, kuinka järkyttävää minulle olisi, että pyytäisin jonkun ruokkimaan eläiniäni ja kotiin palatessani niitä ei olisi. Olisiko viestini ymmärretty väärin? Pyysin ruokkimaan, en lopettamaan niitä. Lopulta meillä jokaisella on itsemääräämisoikeus, eikä voida mennä toisen pään sisälle. Se on valintakysymys, onko eläimiä. Minulle eläimet merkitsevät pysyvyyttä. Kun lähden, eläimet jäävät minua odottamaan. Ne ovat minulle henkireikä, joiden vilpitön  ja kiitollinen olemus minua kohtaan näkyvät. ”Sinä huolehdit meistä! Olet meille tärkeä!” Niin on koira ja kissa ollut myös veljelleni tärkeitä. Ei ollut muita lähellä. Oli internet, johon pääsi ”pakenemaan” todellisuutta. Se on maailma, jota kaikki eivät ymmärrä. Veljeni ymmärsi ja liiankin hyvin.

Olin kampaamolla ystäväni hiuksia laittamassa, kun puhelin soi.”Ei puhelinnumeroa, se on varmaan Terveystalon lääkäri!” Vastasin ja kuullessani kuin pahasta rikosssarjasta ”onko Anne Ahonen puhelinessa? ”, sai minut sortumaan. ”Tytölleni on käynyt huonosti, onko liikenneonnettomuus!!??” Kävin itkemään. ”Ei,asiamme koskee veljeäsi Artoa.” Oletko missä, haluamme tulla kertomaan tämän asian henkilökohtaisesti. Olin lähes hysteerinen! Soitin miehelleni, että poliisit ovat tulossa luokseni. Mieheni lupasi tulla paikalle. Hän oli ollut puhdistamassa lumia veljeni tieltä, kun tiesi, että minun pitää käydä syöttämässä kissa. Sinne pääsisi ajamaan paremmin. 

Poliisit ja mieheni tulivat samalla oven avauksella ystäväni avatessa heille oven. ”Surunvalittelumme. Veljenne  on riistänyt hengen itseltään. Lisää tietoja saatte Kajaanin poliisilta.” Rintaani alkoi pistämään, ja tuntui, etten pysty hengittämään. ”Onko teillä paperipussia”, poliisi kyseli. Turvauduin mieheni kainaloon ja tuijotin poliisia. Miten tässä näin kävi!? Kaikki piti olla hyvin..olin niin onnellinen veljeni puolesta. Kissaa piti ruokkia.. en ole vielä ehtinyt siellä käymään..Kaikki asiat olivat auki mielessäni. Kerroin poliisille, kuinka vanhempani olivat kuolleet ja nyt oma veljenikin! Painajainen, josta ei herää. Naiskonstaapeli pysytteli syrjemmässä ja mieheni kertoi hänen silmänsä vuotaneen kyynelistä. Kiittelin poliisia, kuinka vaikean tehtävän hoitamisessa he olivat selvinneet hyvin. Olin vakuuttunut vilpittömyydestå, jolla hän esitti surunvalittelunsa. Se välittyi minuun aidosti. Hekin ovat ihmisiä ja joutuvat työssään ikävien asioiden eteen. Se välittämisen taito ei ole kaikilla, mutta kenellä se on, se antaa toiselle käsittämättömän määrän energiaa ja uskoa jaksaa eteenpäin.

Lunta satoi. Oli satanut nyt tiuhaan. On ollut raskasta lumen kanssa, mutta rakkaani on minua auttanut traktorillaan lumitöitä tehden ja olen ollut niin kiitollinen saadessani itselleni välittävän miehen, joka ymmärtää ja auttaa minua pyyteettömästi ilman, että minun tarvitsisi pyytää apua. Sillä sitä minä en osaa. Avun pyytäminen on meille monille vaikeaa. Veljeni kuului varmasti tähän samaan lokeroon. Minulla ei ollut enää voimavaroja auttaa veljeäni, eikä kovin monella ollut avaimia hänen sisimpäänsä. Minäkin yritän sinnitellä. Autan toisia, josta saan itselleni iloa nähdessäni toisten ilon kasvoilla. Tiedän, että kun aika on tullut, minäkin pääsen lepäämään. Olen tämän oman elämäni suorittanut maan päällä ja voin levollisin mielin lähteä pois. Sitten, kun sen aika on minulle kypsä.

Karmeus valtasi mielemme, kun tyttöni soitti, että netissä oli ollut Kajaanissa ampumavälikohtaus, jossa oli kaksi kuollut. Aloimme yhdistellä asioita yhteen. Huomenna olisi soitettava Kajaanin poliisille, sieltä selviää aika paljon kysymyksiin vastauksia. Mutta tänään oli surullisen päivän ilta, sunnuntai 18.12. Olin aloittanut asioiden hoitamisen soittamalla jokaiselle tätilleni ja sedälle kertoakseni tästä hirvittävästä suru-uutisesta, joka pysäytti ajatukseni ja joulun, joka on jo oven takana…Raskasta joulua musiikki on ollut juuri nyt lähellä mieltäni. Mielenrauhaa, jota olen kuunnellut jo kuukauden ajan kuin valmistaen itseäni tähän suunnattomaan lohduttomuuden ja surun tunteeseen, jolle ei tällä hetkellä voi mitään. Eläminen hetkessä on se, joka vie meitä eteenpäin.