Viikon kohokohdat

 Kärpänen pörisee. Nyt on kyllä kaikkien öttiäisten aika. Aamulla lähdin lenkille asianmukaisesti pukeutuneena, josta paarmaparvi tykkäsi erityisesti. Todellinen juoksulenkki koiran kanssa. Järvestä on ollut nyt iso apu tällaisella helteellä. Suoraan vaan lenkin jälkeen järveen, niin olo korjautuu kummasti! Järvetkin alkavat muistuttaa isoa paljua, jossa voi viihtyä kauemminkin paleltumatta. 

Viikko alkaa olla taputeltu. Tämä viikko on ollut tapahtumarikas niinkuin minulla tuppaa viikot yleensäkin olemaan. Maanantaina tapasin Juvan lehden toimittajan kotonani. Ajattelin näyttää hänelle palan maalaiselämästä ja laskin lampaat pihalle toimittajaa vastaanottamaan. Sisällä riitti vielä tekemistä aamullekin, joten koiria en ehtinyt lenkille viemään. Mittailin kahvia keittimeen ja tuskastelin, kun jauhot alkoivat olla lopussa! ”Hitsi, niin minun tuuria!! Pitääkö vajentaa vettä säiliöstä vai keittää laihialaiset??” No, tuolla se toimittaja olikin jo pihalla!! Nappasin aparaatin päälle, ja lampaanleivät käteen ja pihalle! ” Huomenta huomenta! Lähdetäänkin ensin rannalla käymään”, ehdottelin. Toimittaja olikin tuonut minulle tuliaiseksi kahvipaketin!”Juuri kahvia kaipasinkin! Kiitos kovasti!” Näytin lammastemppuja pihanurmella Ville- toimittajan ottaessa kuvia harmitellen kamerasta kohta loppuvan akun! On tämä nykyaika juurikin sellaista. Kaikki on aina lopussa.. kahvit ja akut ja… Ville tuli tekemään haastattelua minun päästessäni valtuustoon KD: n riveistä, joten ajattelin avata lampaita hyysätessäni ” Herra on minun paimeneni, eikä minulta mitään puutu!” Ville katseli meininkiäni ja totesi asian olevan hieman toisin ja avautui samalla, ettei itse kuulunut kirkkoon, tosin ei ollut ateistikaan. Tästä oli hyvä lähteä rannalle. Kerroin paikan historiaa. Olen nyt asunut täällä yksin pitäen paikkaa pystyssä, toistaiseksi. Ukkosmyrskyä sivuttiin, josta kerroin minun yksisarvisen kärsineen suurimmat tuhot. ”Pää hävisi myrskyn myötä jäädessään puun alle puristuksiin..”

Noustessamme rappusia sisälle huomasin toimittajan astuneen koiran skeidaan, ulosteeseen, kakkaan!! Voi yhden kerran! ”Antaisitko kenkäsi, niin pesasen hieman pohjasta..” Siinä oli toinenkin lenkkari ottanut sivuosumaa ja pesin sitten molempien pohjat. Koitin pitää rentoa meininkiä yllä Villen miettiessä, ” oliko tämä nyt lampaan vai koiran ulostetta??” Se nyt oli vanhan koiran, kun en aamusta tällä kertaa ehtinyt lenkille viemään, tapaamisesta johtuen. Olin ostanut Siiskosen myymälästä edellispäivänä täytekakun Sulo Vileniä lainatakseni, ”kun halvalla sai!” Kakku oli puoleen hintaan ja sopivasti toimittajaa varten. Nappasin vain aletarran  kakun kyljestä, ettei ajattele mitään harmia koituvaksi vatsaosastolla. Ville ilmoittikin, että hoitaa nykyisin linjojaan ja minä jouduin itse kakun syöntiin! Oli siinä tarjolla lohileipääkin ja yhtä jännittyneenä mietin, olihan juhannuskala vielä voimissaan??Kyllä onneksi oli! Kyllähän sitä tarinaa meillä riitti ja innostuin jo vähän itsekin toimittajan hommista kysyessäni ” voisiko tällainen kouluttamaton ihminen lähteä freelancer keikalle?” Olisi se kuulemma mahdollista, jos osaa seuloa jonninjoutavat jutut toisistaan eli pääkohdat ytimekkäästi lehteen. Minulta saattoi tulla sitä ” jonninjoutavaa” enemmänkin. On siinä sitten toimittajalla seulomista. No työtä pitää tehdä palkkansa eteen. Niin sitä sanotaan. Jo loppui aika Villeltäkin luonani ja jäin innolla odottelemaan haastattelua lehteen. 

Keskiviikkona oli KD: n kiitosjuhla, joka pidettiin toimintatalolla. Olin edellisyönä saanut viimeisen kolmannen tortunpohjan uunista. Oli perhehoitajapäivä ja päätin vielä töiden jälkeen ajaa maalla ulkoiluttamassa koirat ja hakemassa kahvileivän. Nyt alkaa säälittää autolla ajo, kun iskarit ovat ” menneen talven lumia”, eikä uusiin ole varaa. Pitää ottaa kuoppiin varovaisesti. Myöhästyin hieman sovitusta ajasta, mutta silti alkuvalmistelut sujuivat hyvin. Tehtiin kääretortusta kakku kuorruttamalla se kermalla. Muuta tarjoiltavaa oli vuohenputkipiirakkaa, joka olikin tosi hyvää. Ei voi tietää, että kompostin ympärillä kasvava rikkakasvi onkin syötävää ja ihmiset paljastavat sitä samalla tavoin kun raparperia! Aina oppii uutta, kun elää.. Ilkka Asikainen pyysi minua laulamaan kanssaan duettoa. Onneksi sain valita laulun, sillä hengellisellä puolella minulla on aika paljonkin mustia aukkoja juuri lauluissa. ”Soi kunniaksi luojan”kuulosti myös vieraista hyvälle. Viimeisen säkeistön korotin laulaa ylemmällä taajuudella, jolloin Ilkalle tämän korottaminen tuli vähän puskasta, eikä toinen ääni löytynyt viimeiseen säkeistöön. Se tuskin haittasi ketään. Pidin ennen laulua pienen esittelypuheenvuoron itsestäni ja tästä valtuustoon pääsemisestä juuri KD: n puolueena. Mainittakoon, että mummini oli hyvin uskonnollinen ja minun ollessa lapsi, sain häneltä hyvää hoivaa ja merkityksellisiä eväitä elämään. Auttamalla toisia, voit saada itsekin apua. Köyhä antaa omatkin vaatteensa päältä auttaessaan toista ja uskovaisilla kaikki on yhteistä.. sain kulkea mummin mukana niin rukouspiireissä kuin pyhäkoulussakin. En oppinut kiroilemaan.Olen yrittänyt järjestää asoita hyvällä, mutta välillä kaikesta huolimatta elämä ei ole mennyt odotusten mukaan ja olen joutunut menettämään läheisiäni roppakaupalla. Ympyrä sulkeutuu ja todennäköisesti vietän vanhuuteni yksin miettimällä elämän isoja kysymyksiä. ”Miksi kävi näin?” Silti onnekseni vanhempieni uskomaton huumori ja heittäytyminen hetkeen sai minut kulkemaan keskitietä ja ymmärrän, että ihminen tekee virheitä, on virheistään vastuussa ja helpottavinta on siis myöntää omat virheensä kuin lakaista niitä maton alle tai siis toisinsanoen kieltää virheensä. Kerroin, että olen vielä täysin vihreä valtuustoon menijä, mutta korostan yhteistyökykyä ja hyvän kautta uusia päätöksiä tekemään. Kukaan ei yksin saa aikaiseksi mitään. Virsi ”Soi kunniaksi luojan” oli virsi, jonka isälleni viimeiselle matkalle lauloin sairaalan kappelissa. Nyt se on minulle kiitosvirtenä tästä kaikesta, mitä lähipäivät ovat jälleen minulle näyttäneet.

Tytöistä vanhemmat olivat joutuneet juhannuspäivän iltana kolariin. Supikoira oli tullut tielle seurauksin, että täydessä vauhdissa ollut auto ajautui sivukaiteeseen vitostiellä saaden auton lunastuskuntoon. Tytölläni ei vieruskaverin puolella ollut turvatyynyä, joten pelastuspartion saapuessa paikalle antoivat ymmärtää tytöilleni, että turvavyöt olivat pelastaneet hengen tällä kertaa. Vanhemmillekin se on järkytys kuulla sellaista, että tässä yksin istuessani saattaisi ollakin kaksi tyttöä vähemmän! Elämä on niin arvoituksellista. Kuitenkin ajattelen asian niin, että meille päivät ovat määrätyt, emmekä voi niihin vaikuttaa kuin tekemällä mielestämme oikeita ratkaisuja kuten pitämällä turvavyöt kiinni ajaessamme. Oma ajotyylikin alkaa pikkuhiljaa tasoittua. Joskus kiire voi loppua lyhyeen. Elämä ei saa olla minuutista kiinni. Eilen oli esikoiseni nimipäivä ja ajattelin, miten mahtavaa, kun sai pitää nimipäivänsä! Olin saanut mukaani KD: n kiitos juhlasta puoluetoveriltani Uuden testamentin. Hän oli aiemmin lukenut siitä minulle psalmin 23 ”Herra on minun paimeneni”.Ihmettelin, kuinka juuri syntymäpäiväni on 23. Päivä ja olen ” toitottanut” tätä lausetta juuri omien lampaitteni kautta. Jälleen toverillani oli kirjan myötä minulle uusi psalmi numero 119! Alkoi olla uskossa pitelemistä, koska tämä numero oli juuri talon numeroni, eikä hänellä ollut asiaan liittyvää tietoa sillä hetkellä. Ajattelin, että tällä on merkitystä elämääni ja päätin ottaa kirjasen viereeni. Nyt luen iltaisin pienen pätkän ” painavaa tekstiä”, miltä kohdalta kirja sattuu aukeamaan. Olen varmaankin tullut vanhaksi, ajattelen. 

Perjantaina sain mennä perhehoitajaksi Mikkeliin. Oli kolmen tunnin vuoro. Jätin auton toriparkkiin ja harhailin pääkatua etsiessäni oikeaa osoitetta. Omaishoitajalle puhelu ja selvisi, että hän tarkkaili liikkumistani ikkunasta käsin ja kehoitti kävelemään vielä eteenpäin. Kerrostalon edessä oli ikäihminen sauvoineen ja rouva yläkerran parvekkeelta huuteli,” että tule tämän tytön kanssa sisälle! Hän on meille tulossa!” Minulla ei heti raksuttanut, että ovat yhdessä lähdössä asioille, vaan kuvittelin, että asuu samassa talossa. Mummon mentyä hissiin, minä juoksin rappuset ylös ja avonaisesta ovesta sisälle ja ovi perässäni kiinni ! Rouva kyselemään, minne mummo oli jäänyt ja kerroin olevan hississä. ”Hän tulee myös tänne..” Aivan….. aina sitä ei todellakaan ole kartalla niinkuin minun etsiessäni tätäkin paikkaa. Varmaan Mikkelin kotihoidossa olisin täysin kadoksissa! Onneksi asun Juvalla, niin osoitteet löytyvät helpommin. Toisaalta kummini kertoi, ettei ole johonkin viikkoon Juvan lehteä saanut, koska Postinro ole uutta osoitetta löytönyt informaatiosta huolimatta. Joten Juvallakin tämä ”uuden osoitteen löytäminen” jopa postille voi tuottaa hankaluuksia ja minähän olen vain Anne ja blondi. Rouvien lähtiessä pidin miehelle seuraa. Lauloin ja jutustelin tuttavallisesti. Keitin kahvit. Kahvin jälkeen pidin pienen tuolijumppahetken. Olin kuvitellut miehen uskovaiseksi ja laitoin jumppamusiikiksi hartaita säveliä. Eilisen lehti rutisteltiin käsissä palloksi, sillä se vahvistaa käsilihaksia.Rouvan tullessa takaisin pahoittelin lehden ruttaamista ja musiikista tiedusteltuani musiikin puoleen olikin ”kaikkiruokainen”. Muistisairaus on laji, jos ei ole taustoja, voi hyvinkin käsittää asioita väärin. Mutta ei se miestä pahenna, jos hartaita säveliä kuuntelimmekin. Ensi kerralla sitten vedetään haitarin palkeita. On kuulemma hyvä peli !

Tämä lauantai oli sitten pyhitetty kampaamon päiväksi. Oli ilo päästä asiakkaita palvelemaan. Koikkalan kesätorikin puhkesi kukkaan ja parkkialueet täyttyivät autoista. Päätin kannattaa tänään Railin kaalisoppaa ja käydä kahviosta omaan rasiaan sitä. Oli käynyt niin, että kotona ollessani hernekeiton jälkeen mietin, ottaisinko pehmeän irtokarkin jälkiruuaksi ja se olikin sitten liikaa! Yläkulmahammas murtui ja terävä kuin Draculalla. Odotellessani maanantaille järjestettyä päivystysaikaa ajattelin kaalikeiton olevan juuri sopivaa ruokaa minulle. Talolla oli tuttuja. Entinen opettajaperhe tervehti ja halusi tarjota minulle kahvit. Nappasin keiton laukkuun, mutta kansi oli huonosti kiinni ja osa keitosta valui housuilleni ja matolle!” Kyllä tämä pitäisi sisäisesti saada alas paremminkin kuin ulkoisesti”, ajattelin. Puhelin soi ja puolen tunnin ruokatauko lyheni puolella. Oli tulossa ex tempore- asiakas ja sitä aikaisempi asiakas soitteli, ” olisiko ollut käteistä, kun torin kahvilassa ei kortti käynyt.” Lähdin ”pelastamaan” asiakkaita. Loppupäivä meni nopeasti ja kun ovi viimein sulkeutui, innostuin vielä järjestelemään kampaamolla paikkoja ja söin keiton, vihdoinkin ruoka-aika! 

Aloin olla uupunut. Päätin kotiin mennessäni ottaa kunnon tirsat ja unta riittikin kolme tuntia. Nyt sitä voi lopettaa siestan ja lähteä ulkohommiin. Laittaa rantasaunan lämmite ja pulahtaa järveen. Ihanan rauhallinen ilta tiedossa. Vain minä ja koirat.