Leikkausfobiaaa

 Järjetön jännitys kulminoituu tähän torstaiaamuun. Olin leikannut iltapäivästä iltaan vielä hiuksia. Kotona odotti vielä siivoilua ja pesukone pyöri kiitettävästi iltamyöhään asti. Niinkuin yleensä elämä muutenkin, jää aina jotakin tekemättä . Astianpesukone jäi tyhjentämättä ja vaatteet kuivaustelineelle.

Ennen leikkausta on monia huolia. Millä kyydillä operaatioon. Kuka tulisi yövahdiksi? Kuka hoitaa eläimiä, jos en itse pysty. Mihin saan lapseni aamulla hoitoon, kun Mikkelissä oltava klo 8! Kuinka saan hoidettua raha-asiat, etten ole konkurssissa leikkauksen takia. Lisäksi ikävä pelkotila leikkausta kohtaan. Jos ei ole leikattu kuin hiuksia, niin onhan se jännityksen paikka. On asioita minullakin, jota en mielellään tekisi . Benjihyppy on yksi niistä. Hyppy tuntemattomaan. Kun et itse voi vaikuttaa tapahtumaan, se pelottaa. Ajan mieluummin autoakin itse, jotta pystyisin ennakoimaan ja hallitsemaan tilanteen paremmin.Leikkauksessa pitää pystyä luottamaan toiseen ja uskoa kaiken menevän hyvin. 

Olin nukkunut yöni melko hyvin. Illalla asioita tehdessäni se oli niin ”lopullista”. Viimeisen kerran annan lampaille heinät molempia käsiä ja hankoa käyttäen. Viimeisen kerran pesen hiukseni molemmilla käsillä. Viimeisen kerran nostan ruuan uunista, puistelen mattoa, kannan kukkaruukkua syksyksi pois rappusilta. Joka paikassa tunnen tarvitsevani molempia käsiä. Tiedän, että pakonedessä tulee toimeen yhdelläkin kädellä, mutta sitä tämä ihmiselämä on, että voi saada draamaa aikaiseksi pienimmistäkin asioista. Ainakin mitä tähän aamuun tulee, sain kunnon kohtauksen, kun olin jättänyt tytöt aamuvinttiin ja kysynyt etukäteen, onko se Ok, kun ei ole muutakaan paikkaa tytöille täksi aamuksi poikkeuksena leikkaus. Soitettiin  ja ihmeteltiin, kun eivät olleet asiasta kartalla ja en ole papereihin maininnut aamutarpeesta mitään! Tunnen olevani niin epäselvä ihminen, että aina saa soitella perääni ja kysellä asioita uudelleen! Kerroin tilanteeni, ettei minulla ollut mitään muuta mahdollisuutta toimia tänään, koska tytöt ovat nyt minun viikollani ja minun turvaverkkoni on sen verran hatara, että tämä oli ainut vaihtoehto tälle päivälle.Kunpa ei koskaan tarvitsisi joutua toisten armoille, kun en siedä nykyään yhtään syyllistymisen tunnetta. Olisinko toiminut väärin yrittäessäni turvata lasteni aamu, ettei heidän tarvitse kotoa lähteä kahdestaan koulukyytiin. Kaiken tämän stressin keskellä saan selvittää tätä asiaa matkalla leikkaukseen. Olin ilmeisen huonosti ilmaissut asian tekstiviestillä asianosaisille, mutta koska viestiin oli vastattu, uskoin asian olevan kunnossa. Tyttö oli pakannut evääksi banaania, leipää, mehua ja vettä, ettei suinkaan ollut kuolemassa nälkään päivän aikana, vaikkei aamupalaa vintissä ollut heille varattukaan. Katto pään päällä riittäisi. 

Kurvasin sairaalan pääoven eteen, jossa ystäväni vaihtui auton ratin taakse. Nopea selostus auton toiminnasta ja eikun sovitusti sisälle taloon ! Sain kirjattua itseni sisälle ja minut ohjattiin osastolle hoitokeskus O, joka sijaitsee kakkoskerroksessa. Nopeasti bingoin rappuset ylös ja ihmettelin kylttejä ”dialyysi”, etten ole sinne menossa. Hoitaja ohjasi minut penkille odottelemaan vuoroani. Oli wc hätä ja hoitajan tullessa kyselinkin heti vessaa. Pääsin huoneeseen, jossa oli monta sähköistettyä tuolia kuin dialyysihoidossa. Sain tuolin numero 10, joka olikin lähinnä vessaa. ”Kätevää”, ajattelin ja marssin sinne  heti. Maha oli hieman jännityksestä sekaisin, eikä ne kuuluisat naisten puna-ajat ajattele, milloin on sopiva aika tulla, joten tein ne ” viimeiset huuhtelut” kunnolla ajatellen, että yksikätisenä tulee olemaan varmasti hankalampaa. Hoitaja olikin varannut minulle Diapamin ja Burana 600 Mg valmiiksi pöydälle, jonka nappasin heti vessasta tullessani. Verenpaineet olivat loistavat, 129/80 ja pulssi 54. Siinäkään ei sanomista ollut.

Tyttöni tsemppiviesti sai minut lähes kyyneliin. Joskus tuntuu, että nuorilla on omat intressinsä ja vanhemmat jäävät siinä hötäkässä varjoon. Olon valtasi hyvä fiilis, että eniten kaikista toivoi omien lastensa muistavan äitiään. Onhan se niinkin, että lupasin autoni siksi ajaksi pois, sillä on turhaa ruveta uhkarohkeaksi näillä teillä, etteikö onnistuisi telomaan kättänsä pahempaan kuntoon kuin olikaan. Auto kelpaa aina nuorille ja nyt oli hyvä tilaisuus antaa se käyttöön. 

Kutsu kävi leikkaushuoneeseen. Lääke oli selkeästi jo vaikuttanut, kun nousin tuolista. Kirurgina toimi Timo Nuutinen, joka teki viime hetken kyselyt voinnistani ja kyseli vielä, ”mitkä sormet ne puutuivatkaan pahemmin?” Hetken mietittyäni en osannut sanoa, vaan kerroin, että yöllä herätessäni tunnen, ettei ole kättä ollenkaan.. toisaalta käsituen kanssa nukkuessa puutumisvaivaa yöllä ei ollut.Asettelin kuulokkeita korvilleni ja laitoin you tubesta jotakin soittolistaa tulemaan. Asetuin hyvin lepotilaan toimenpidesängylle. Sain happisaturaatiomittarin sormen päähän mittaamaan pulssia.Siitä se alkoi. Moneen kertaan käden desinfioiminen, haavakohdan piirtäminen, puudusneula tuntui, mutta nappasin toista hoitajaa kädestä ja puristin niin pitkään, ettei enää sattunut. Verityhjiö saatiin aikaiseksi vetämällä niin tiukasti käsivarsi mansetilla kiinni, että ei veri tihkunut. Aloitin musiikin kuuntelun ja se alkoikin mukavasti Samuli Edelmannin kappaleella”Ei mitään hätää”.Juttelin hoitajan kanssa mukavia ja halusin unohtaa koko operaation! Onnistuinkin siinä hyvin. Kappaleita tuli laidasta laitaan, ”Illan viimeinen tango”, ”On lautalla pienoinen kahvila”, ja loppumetreillä Erika Vikmanin ” Syntinen pöytä”.Lääkäri kertoi hermoradan olleen muuten hyvä, ei siis tulehtunut, mutta ahtautunut oli. Lupasivat soitella joulunaikaan ja kysellä vointia ja toisen käden kuntoisuutta. Kyllä olinkin pelännyt tätä leikkausta. Kyselin, mikä oli ollut pulssi leikkauksen ajan, niin 56-60 välillä. Taitaa olla hyvä stressinsietokyky, kun pulssi ei nouse mistään. 

Ja sitten takaisin vielä tunniksi seurantaan. Sain jogurttia, omenaporetta, leipää munalla, mikä oli vähän huono valinta vasemmalla kädellä syödessä leivänpäällykset tuntuivat putoilevan housuille. Laitoin läheisille viestiä leikkauksen onnistuneen hyvin. Viereiselle paikalle oli tullut nainen, jolla oli ilmeisesti sama edessä. Kyseltiin rauhoittavista lääkkeistä, tarvitseeko. Osasin olla tällä kertaa hiljaa, sillä mieleni olisi tehnyt suositella rauhoittavia, sillä ne ei varsinaisesti vaikuttaneet minun verbaaliselle puolelle millään tavoin. Olin kai vain muuten rohkeampi ottamaan kaikki vastaan. Lääkkeet vain vaikuttavat ihmisiin eritavoin, joten minun ei kuulunut asiaa kommentoida millään tavoin. Ystäväni kyseli jo, milloin pääsen lähtemään. Hoitaja nappasi kanyylin kädestä ammattitaitoisesti pois. Se on niitä tärkeimpiä asioita, että tuntee olevansa ”hyvissä käsissä” ja niinkuin jo vauvana, seuraa se turvallisuuden tunne koko läpi elämän meitä vanhuuteen asti. Joku turvaa selustansa rahalla ja omaisuudella tunteakseen turvaa, toinen saa sen hyvästä parisuhteesta. Pääasia, että jokaisella meillä olisi se turvallisuuden tunne tavalla tai toisella. Sillä tavoin selviytyy elämässä paremmin.

Oli aika jättää toistaiseksi tämä sairaala. Ystäväni odotti minua pääoven edessä autolla ja näin sitä lähdettiin kohti Puuiloa. Olin unohtanut ostaa kosteuspyyhkeitä, sillä peseytyminen saattoi olla hankalaa. Tuli täydennettyä myös lemmikkien ruokavarastoa. Eiköhän sitä pärjättäisi muutama viikko korvessa. Olin nimittäin päättänyt olla kotosalla ja nauttia maalla olosta. Ystäväni toimi tavaroille ”kantojuhtana”, joka ei oikein sopinut minun tyyliin ”passuuttaa” toisella, vaikka tiesin että nyt on vain näin. Edellinen elämäni opetti minulle, että päätin pärjätä. Ja jos en jotakin pysty, sitä ei tarvitse tehdä. Olen kyllä joutunut pyytämään apua ja saanut pyytämättäkin. Opetellut, että se on Ok, jos tarvitsee apua, aina ei tarvitse olla ”kuvetta kaivelemassa”. Ystävyys on sitä, että uhraudutaan toisen hyväksi, molemminpuolin. 

Kurvailtiin sivuteitä kotiin. Toimin ” kartturina” ja olin neuvomassa jatkuvasti, mihin suuntaan mutka kääntyy ja tiellä on irtokiveä ja kapea muutenkin. Kuski oli hyvä, mutta pelkääjän paikalla ei ole mukava olla. Kotona koirat ottivat meidät ilolla vastaan! Nyt se loma alkoi! En jaksa ajatella tätä sairaslomana. Olen tehnyt niin paljon töitä, että kaaduin henkisesti melkein ulko- ovea avatessa. Vedenkeitin päälle ja Modernit miehet kehiin! Nyt alkoi ” töllön” tuijotus. Halusin esitellä ystävälleni minusta hauskan sarjan miehistä; jokainen heistä oli erilainen persoona. Sarjaa katsellessani mietin aina, ovatko miehet oikeasti tuollaisia keskenään. Sarjaa katsoessani olen aina varmempi tästä yksinolosta, sillä edelleen nautin suunnattomasti omasta rauhasta ja reviiristäni. En välttämättä kaipaa ketään viereeni. Mitä pidempään on yksin, sitä vahvemmaksi ihminen tulee omissa ajatuksissaan. 

Tytöt tulivat koulusta. Hetki meni kertoessa päivän tapahtumista. Ihana arki oli palannut meille. Minä saan olla kotona ja ottaa tytöt vastaan koulutaksista. Se, että Ilona oli flunssassa, ei enää haitannut, vaan tyttö sai sairastaa kotona äidin ollessa läsnä. Nyt otan ilon irti tästä sairauslomasta. Mikä ei tapa, se vahvistaa! Jäin siis leikkauksesta henkiin..