Sopivan hauska päivä

 Maanantaiaamu.  Juoksentelin aamulla koiralenkin lisäksi sisällä etsimässä vaatteita illan valtuuston kokoukseen. Olen niitä naisia, että haluan tietyllä tavalla kunnioittaa siistillä pukeutumistyylillä kanssaihmisiä. Löysin jakun, joka vei minut kahdenkymmenenneljän vuoden taakse piakkoin 18.10.1997 äitini hautasjaispäivään. Lähes päivän  tarkkuudella hankittu jakku hautajaisiin toimi täydellisesti kokouksessa. Sanonta kuuluukin” ettei köyhän pidä halpaa ostaa” ja niinhän se onkin. Tämäkään jakku ei oikeastaan ollut kärsinyt mistään ja ihmeellisesti se sopi vielä päällenikin niin monen vuoden jälkeen. Monesti säilytämme turhaan vaatteitamme kaapissa uskotellaksemme, että ne vielä joskus mahtuvat päällemme. Muistuu vielä vanha juttukin edellisestä elämästä, kuinka en raatsinut sadan euron takkia ostaa ja sitten erehdyin menemään paikalliseen butikeniin, jossa hintataso oli jonkin verran korkeampi. Ihastuin täysin takkiin ja kysyin silloiselta mieheltäni, ” voinhan sen takin sieltä ostaa?” Toki kyseessä oli omat rahat ja mies kuvitteli takin olevan halpa, sillä enhän ollut suostunut sadan euron takkiakaan lunastamaan. Innolla ryntäsin ostoksille ja ostin haluamani öljykangastakin. Syitä hyviin takkikauppoihin oli monia; vedenkestävä ja ajaton. Voit halutessasi mennä sillä vaikka hautajaisiin. Öljykangastakkia ei tarvitse pestä, joten säästää pesukuluissakin. Hyvä valinta. Automatkalla mies erehtyi ottamaan puheeksi takkiostokseni, sillä hänen työpaikalla oli kerrottu, että paikka, josta takin ostin, on pidetty ja kallis paikka! Vähättelin ostostani! Ei hän halunnut varmastikaan tietää takin hintaa.. ” Kerro kerro, en minä suutu ..” Pienen patistelun jälkeen avauduin eurolleen ” neljä-sataa-kaksikymmentä-yhdeksän-euroa .” ”Anteeksi kuinka??Ajattelitko, kuinka monta takkia olisit sillä hinnalla saanut?? Etkä raatsinut ostaa sitä sadan euronkaan takkia?” Loppumatka olikin hiljainen. Tosin myöhemmin sain äitienpäivälahjaksi sen sadan euronkin takin, joka oli sitten ollut jo tarjouksessa…. 

Kiirehdin kampaamolle. Olin aikaistanut asiakkaalle aikaa, jotta ehtisin toiseen paikkaan ajoissa. Muuttolinnut lensivät auringossa ylitsemme, juuri minun kurvattua pihaani. Onhan se aina vähän haikea fiilis, muuttolintujen lähtö. Niin moni minun asiakaskin lähtee mökiltänsä ja palaa takaisin keväällä. Sitä odottaa jälleennäkemisen toivossa, että vielä tullaan näkemään. Ihanaa oli tulla jälleen kerran kampaamolle, kun ystäväpariskunta oli tulet viritellyt uuniin. Olen päässyt nyt vuoden verran helpommalla lämmityksen suhteen ja se on ollut melkoisen iso voimavara minulle. Mietin, kuinka kaksikymppisenä aloitin kampaamossani ja siitä lähtien olen itse joka talvi lämmittänyt uunia ja hakenut puita liiteristä vaikka värin vaikutusajalla! Väittäisin, ettei toista sellaista kampaajaa lähiseudulta löydy. Vaatii viitseliäisyyttä, mutta se on ollut tapa säästää kulujaan. Lopulta en ole ollut tuhlaavainen, vaikka niin olen joskus otaksunut jonkun ajattelevan..

Asiakkaalle väriä hiuksiin. No niin. Missähän se asiakaskortti olikaan? Olin istuttanut asiakkaan tuoliin viittoineen ja aloin etsimään koria, jossa kortit olivat. Myönsin etsiväni jotakin, sillä juoksentelin taas muistisairaan tavoin kurkistelemassa kaappeihin, eikä koria vain löytynyt. Asiakas kyllä muisti minun merkinneen korttiin edelliskerran tapahtumat. Nauroin,” kuinka Minna Kuukka radio Novassa oli kertonut miehestään, kuinka huomasi hänen etsiskelevän jotakin. Kysellessä, etsiikö hän jotakin, oli vastaus ollut eiiii mitään. Pian oli kuitenkin jonkun tavaran perään kysellyt, missähän se voisi olla…” Vihdoin 15 minuutin jälkeen minäkin löysin etsimäni ja olin tyytyväinen, että asiakas tuli puoli tuntia ennemmin, koska alkuvalmisteluihin näkyi kuluvan ensimmäinen puoli tuntia. Jaahas! En ollut päivittänyt asiakaskorttitietokantaani vuosiin ja ensimmäiset kolme asakaskorttia olivat ottaneet askelen tuonpuoleiseen. No johan oli, kun ei korttia löytynyt. Tuumasin, jos se ei olekaan vielä tässä arkistossa ja käteni sattui kassakoneen alle. ” Hyvänen aika, täällä se olikin!” Nyt päästäänkin varsinaiseen pääasiaan, paitsi alkoi jo kaduttaa kortin löytäminen, sillä minulla ei ollut välttämättä enää niitä värejä, mitä kortissa luki. Sain lopulta aikaiseksi sellaisen naurukohtaustuokion, etten muista, milloin olisin viimeksi niin paljon nauranut. Lopulta tein asiakkaalle kauniin värin hiuksiin ja kassalla ollessamme löysin kassakoneen alta vielä kaksi tilisiirtokuittia hänen nimellään. Nauroimme, että tästä voisi päätellä, ettei minulla käy muita asiakkaita, kun kaikki hänen tietonsa löytyi kassan alta! Olipa melkoinen aloitus päivälle!

Alkoi illan kokous jännittämään. En ollut juurikaan ehtinyt syömään. Tytöt oli vietävä ” hoitoon” ystäväperheen luokse. Valittelin vähän tabletin monimutkaisuutta ja kokeilimme avata sitä. Akku taas lopussa. Sain varavirtalaturin kokoukseen mukaan. Lopulta monet olivat samaa mieltä, että tabletti oli haastava. Niinhän olin itsekin kirjoittanut jo aiemmin blogissani sen haasteellisuudesta! En onnekseni ollut ainoa. 

Toinen elämäni valtuuston kokous. Nyt olin takarivissä. Paikat ovat valmiiksi määrätyt. Vierustoveriltani sain seurata tabletista liitteitä. En voinut tulostaa paperisiakaan, sillä tulostimen muste oli loppunut. Sen verran jännittynyt olin, että kun ehdotettiin pöytäkirjantarkastajaksi , älähdin ”sopii”. Jälkikäteen sain kuulla kohteliaasti kerrottuna sen olevan ihan positiivinen ele, ja aitous näkyi minusta. Tietenkin olisi pitänyt olla vaiti..Noh, harmitti tuo herkkyys vastata ehdotukseen, mutta ”oppia ikä kaikki”, sanotaan ja olenhan päässyt eräänlaiselle koulutielle. Taidanpa tosiaan kuulua vielä niihin eskareihin. Myönnän kyllä virheeni samantien. On  ilo kuulua tällaiseen ryhmään ja toivonkin, että meidät nähtäisiin jokainen sellaisenaan kuin on. Maskit riisuttuna, tällä kertaa.