Aika aikaansa kutakin

 En tarvinnut enää puhelimeen herätystä. Aloin heräilemään koputukseen, joka tuli mummon kepistä hänen etsiskellessä ” hoitajaa”. Tai ei oikeastaan ollut määränpäätä. Oli tullut vain heränneeksi ja siinä samalla sitä itsekin heräsi uuteen aamuun. 

Tänään oli vierailupäivä. Se tarkoitti sitä, että olin sopinut ruokailuun omaisia klo 11. On tärkeää, että vuorovaikutustaidot säilyvät, ja parhaiten niitä säilyttää tapaamalla oikeita ihmisiä. Pelkkä TV tai radio ei tässä asiassa auta. Yhteistyöllä syntyi nakkikeittoa ja omenapiirakkaa. En ymmärrä, mihin se aika katoaa, kun kello lähestyi yhtätoista ja näin omaisten saapuvan paikalle. Oikeastaan ruuan laiton välillä syötin myös taivaan lintuja. Ajatukseni palasivat lapsuusaikaan, jolloin närhilintuja ukkini kutsui lisänimellä paskanärhet. Ikkunaan hakattiin, kun närhi istahti lintulaudalle. Niitä koreanvärisiä lintuja tuli vihata. Mielellään tappaa pois. Nyt katselin itse sellaista ikkunan takaa ja mietin, mitä pahaa se lintu oli tehnyt. Entä harakka, joka vaappui ison kattilan reunalla kuin kiikussa välillä nokka kattilan pohjalla, välillä pyrstö maassa. En saattanut tätä lintuvihaa ymmärtää. 

Menin syvemmälle lapsuutta, jolloin asuimme etelä-Suomessa, yksinhuoltajaäiti naapurinamme. Hän oli mustalainen, jota kuului myös karttaa ja olla välittämättä heistä.Lapsia on helppo aivopestä. Eivät he ymmärrä, jos aikuinen asioita heille vannottaa, että se oikea ajatus voi ollakin väärin. Minäkin kiusasin naapurin poikaa ja sain ansaitsemani ripityksen pojan äidiltä,” miksi käyttäydyn näin ?” Minua oli asiassa johdateltu tekemään niin. Ei vanhemmat ehkä tarkoittaneet, että kiusata pitäisi vaan ettei saanut ” veljeillä” heidän kanssaan. Pian huomasin avata omat silmäni, että suvaitsevaisuus on valttia, eikä meidän tulisi tuomita edes paskanärhiä, vaan seurata elämänkulkua ja yksilöiden kehittymistä kuka milläkin tavalla.

Esittelin vanhoja kuvia vanhemmistani ja löytyi kuolinilmoituksiakin lehtileikkeinä. En tiennyt, kuka oli aikoinaan kuollut, mutta vieraat tunsivat. Kutsu vihkiäisiinkin löytyi vuodelta 1972, ja morsian oli asunut aikoinaan täällä naapurissa. Oi niitä aikoja, ovat vieläkin naimisissa. Tulee siis puoli vuosisataa ensi vuonna niistäkin häistä. Olisi pitänyt lapsena jo tarkata heti 18- vuotiaana naimisiin, jotta olisi sillä saralla voinut kilpailla siitä, kuinka kauan sitä tahtoo. Luovutin jo kuudentoista vuoden jälkeen. Ja nyt on myöhäistä sellaiseen. Kuitenkin tuollaiset vihkiäisiin kutsut olivat hienoja sen pelkistetyn ja tarkoituksen mukaisuuden vuoksi. Silloin oikeasti tahdottiin, eikä rekvisiitta ollut se tärkein. Ehkei hääpukukaan. Äitillänikin oli rippimekko päällään vihkiäisissä ja kuolema sitten erotti 34 yhteisen vuoden jälkeen. 

Että tyttöni oli alkanut seurustelemaan. Pikkulinnut lauloivat sen minulle. Oikeastaan pikkusiskot, joiden kielen alla ei salaisuudet välttämättä kestä. Ripille pääsy on passi seurusteluun, joten miksi se olisi kiellettyjen listalla. Antaa nuorten nauttia elämästä, kun sitä on. Itse juoksin poikia karkuun vielä tuossa iässä. Sitä on niin epävarma nuorena, eikä oikein tuntenut itseäänkään. Silloin on heikoilla jäillä vieraidenkin kanssa. Kyllä on hyvä, kun ikää tulee ja oppii rajansa. On helpompi hengittää, eikä jokaiseen äläykseen tarvitse enää reagoida. Käännökset ovat jo loivempia…

Että meni naapuri kysymään, ” pääsenkö penkiltä ylös yhden jalan turvin?” Huomasin heränneeni näyttämisen haluun, miten heitin kuperkeikat molempiin suuntiin, taivutin itseni suorin jaloin kengät jalassa sormenpäineen lattiaan ja melkein teki mieli nostaa jalka pöytätasolle suoraksi, että kyllä minä vielä taivun.. moneksi. Se on minulle kunnia-asia pysyä taipusana. Niinkuin luonteenikin. Tai-pu-vai-nen. 

Kahvipöydässä luin katkelman Mielensäpahoittaja kirjasta. Jos rehellisiä ollaan, niin minussa ja Tuomas Kyrössä on jotakin samaa. Olemme molemmat numerologiassa numero nelosia. Ja sen olen kyllä huomannut, että ajatteluni värähtelee samansuuntaisesti Kyrön kanssa. Toisaalta, minulla oli ukki, johon voin myös samaistua. Kun ukki meni puolisoaan tapaamaan sairaalaan, mummi valitteli, kun hän käy siellä niin harvoin. Ukki tuumasi yksintein, ” ettei mummokaan käy hänen luonaan,  niin  mitä hän täällä ramppaamaan..” Muutoinkin lapsuudesta on jäänyt mielikuva jatkuvasta epäsovusta, kuten Mielensäpahoittaja kirjastakin on luettavissa. Miehet eivät puhuneet tai jos puhetta tuli ,se ei ollut kovin imartelevaa. Viimeisin lausahdus oli jäänyt lapsena mieleeni, kun mummini ripitti isäni eli anoppi vastaan vävy ja lopulta appi oli laukaissut, ” että eikö hän jo kolmekymmentä vuotta sitten sanonut, ettei tuon ihmisen puheista ole mitään takeita ..” Kyllä siinä varmaan tuli loukatuksi yksi jos toinenkin. Ehkä olen sellaisessa myrskyn silmässä kasvanut ja oppinut, ettei pidä mennä ketään tuomitsemaan, ja sopusointu ja hyväntuulisuus pitäisi saada ihmisille tarttumaan koronan lailla. 

Siivousintoni oli herännyt.Senkin puoleen hyvä, sillä koiralleni oli alkanut tippa-ajat ja pöksyt olivat kadoksissa. Sitä sai kävellä rätti kädessä lattioita pyyhkimässä. Eteisen lattia näytti välillä  melkein kuin teurastuksen jäljiltä, sillä ei sitä aina joka paikkaan ennättänyt ajallaan. Se hyvä puoli kotona olemisesta, että tulee nykäistyä milloin mistäkin nurkasta pölyjä pois ja hyötyliikuntaa tulee kuin itsestään hyppimällä kaappien päällä ja kurottautumalla vaikka uunin pankolle imurin kanssa. Suvusta löytyy samanhenkisiä sitkeitä sissejä, eikä siinä ikää katsota, jos puuhun kiivetään tai uunin päälle. Se on kunnia-asia se. 

Päivä painui iltaan ja odotan kovasti viikonloppua. Taas yksi päivä lähempänä lauantaita. Olen pääsemässä yrittäjägaalaan Pieksämäelle ja minullehan se tarkoittaa lähes linnanjuhlia! Saa pukeutua iltapukuun, jonka olen Joccalta ostanut viime vuosituhannella. Eihän ne juhlapuvut vanhene koskaan. Samalla tavoin miehetkin pukeutuvat tummaan pukuun ellei puku ole jäänyt pieneksi. Minulle mahtuu vielä oma rippimekkonikin. En siis taida saada uusia pukuhankintoja aikaiseksi. Hääpukujakin löytyi kaapista kolme, vaikka olen ollut vain yhden kerran naimisissa, minulle alkoivat  hääpuvut pesimään nurkkaan. Lopulta ystäväni vei omansa pois ja saldo jäi kahteen. Think twice on hieno Celine Dionin kappale. Näin se on. Olen siis varautunut kaikkeen. Todellakin  olin buukannut kampaajatyttöni lauantaille äitiään kaunistamaan tietämättömänä tästä gaalasta. Nyt tulikin tarpeeseen saada tuhkimosta prinsessa. Täällä on kovasti luuttu kädessä juostu ja muonitettu ihmisiä. Oli tullut aika kuoriutua ja pynttäytyä pitkästä aikaa. Tuntea itsensä joskus kauniimmaksi. Kunnes parrasvalot jälleen sammuisivat. Ja paluu arkeen on väistämätön. Mutta ei, tämä vielä edessäpäin!!!!Jaksaa odottaa…….