Ihmisen poika

 Heräsin aamulla uneen, jossa kannoin ihan pientä vauvaa sylissäni. Minulla oli tarve antaa hänet toisen syliin, vaikka en millään olisi halunnut hänestä luopua. Samalla ihmettelin huonokuntoista parkettilattiaa, saisiko sitä vielä hioneeksi kuntoon, vai oliko se uusittava kokonaan. 

Uni sai minut mietteliääksi. Edellisenä päivänä oli tapahtunut jotain hyvin hämmentävää, sillä avatessani matkailupuolen yhteystietoja koneelta, isäni nimi yhteystietoineen avautui ensimmäisenä eteeni! Se oli hätkähdyttävää, sillä juurikin 5 vuotta sitten hän oli joutunut lähtemään taksilla MKS:aan kohonneiden tulehdusarvojen takia, jonne hän lopulta 26.3 menehtyikin vaivoihinsa. Olen henkinen ihminen ja koetin miettiä, mitä viestiä isäni mahdollisesti minulle tällä ilmestymisellä halusi sanoa? 

Puita roudatessani kolalla, minun alkoi tuntua painon tunnetta rinnassani. Lämpöäkin oli vielä, mutta yöpakkanen oli jäähdyttänyt tupani jälleen kerran ja pakonomaisesti tein aamutöitä. Soitin ystävälleni ja kerroin, mitä olin nähnyt eilen ja mitä se voisi merkitä. Ystäväni näki, että isäni oli tullut varoittamaan minua liiallisesta rehkimisestä koronassa. Hänelläkin oireet menivät sydämeen ja sydänlihastulehdus voi seurata liiallisesta ponnistelusta myös koronan jälkitautina. 

Siirryin sisälle. Söin ruuan ja otin tulehduskipulääkkeen ja kävin makuulleni. Uni tuli pyytämättä. Osa puukasseista jäi eteiseen odottamaan tyhjennystä, kun en jaksanut. Olen kiitollinen ystävistäni, jotka kyselevät kuulumisia. Meidän ei tule pelätä mitään, sillä juuri pelko lietsoo ikäviä asioita luokseen. Kun jaksamme olla vahvoina hyvän asian puolesta, se ajaa meitä lähemmäs hyvää. 

Vauva unessani sai minut miettimään sitäkin, että kaikki me synnymme tänne maailmaan ilman mitään pahuutta tai ilkeydet mielessämme. Se, kuinka meidän lopulta käy, on prosessin tulos. Olemmeko saaneet tarpeeksi hyvää itsellemme vai emmekö kelvanneet sellaisina kuin olimme lapsena. Ympäristötekijät, vanhemmat, kaverit ohjaavat meitä eteenpäin. Lopulta itse ohjaamme itseämme erottaen oikean ja väärän, jos on syntynyt käsitys niistä, mikä on oikein ja mikä väärin. Hirvittävää ajatella sotaa ja sotilaita, jotka ovat jonkun lapsia tai heillä on omia lapsia ja silti he kylmäverisesti manipuloituina ampuvat jopa lapsia, ja kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan siksi, että valtio haluaa itselleen enemmän maata ja valtaa. Täysin käsittämätöntä! Siihen lisättynä jonkun yhden ihmisen yksinvalta kaikkeen tällaiseen veritekoon tekee maailmankuvasta uskomattoman. 

Suurimmalla osalla ihmisistä on vielä järki ja tunteet tallella. Halutaan maailmalle hyvää. Ratkaisevan tärkeää on juuri, että hallinnollisilla paikoilla on ihmiset, jotka toimivat diplomaattisesti, eivätkä jyrää. Toisen huomioon ottaminen ja kuuleminen päätöksenteoissa on suotavaa. Kukaan täällä ei tule pärjäämään yksin. Ei edes Venäjä, joka Titanicin lailla on painumassa syvälle pohjaan vieden koko maan ja sen kansalaiset syvälle köyhyyttä. Ja vain siksi, että yksinvaltias oli niin päättänyt. 

Tulee mieleeni koronan alkuvaiheessa perhe, jota kovasti syyllistettiin koronan tultua Juvalle. Joutuihan kaikki tapahtumat ja koulunkin sulkemaan sen takia. Kertasin asian lehdestä repiessäni taas sytykkeitä uuniin. En saanut tätä lehteä revityksi. Tuntui pahalle lukea jälkikäteen, kuinka perheen äidillekin oli sadellut tekstiviestejä, ” eikö saa viisikymppistä poikaansa kuriin, kun lähtee Helsinkiin korona aikaan!!??” Tottahan se osittain. Silloin ei ollut rokotteita, mutta se tässä painaa, kuinka hanakoita olemme puuttumaan toistemme asioihin ja elämään. Ohjailemaan ja opastamaan. Kertomaan oma kantamme, miten kuuluisi toimia tai tehdä. Ehkä emme pysty kehittymäänkään koskaan, jos emme saa itse tehdä valintoja. Ne voivat mennä joskus todellakin pieleen, mutta olen kuullut sanonnan ” kantapään kautta” asiat varmastikin viimeistään opitaan.

Kissa tulee viereeni kuin kertomaan, että antaisinko ruokaa. Olen yhtäsoittoa maannut sohvalla kolme tuntia. Se on minulle pitkä aika yhdessä kohdassa. On joutunut opettelemaan jarruja elämään. Ymmärrän ihmisiä, jotka eivät asetu paikoilleen. Se on minullakin sukurasite, sillä isäni hyppi katolla rakennushommissa ihan elämänsä loppuun asti, samoin tätini, joka oli tänä vuonnakin suunnitellut katolle kipuamista lumen luontiin, mutta poika oli vannottanut, ettei yli 80- vuotiaalla ole enää mitään asiaa katolle! Ja toinen on loistokas huumori, joka värittää sopivasti elämäämme. Silloin elämästä selviää vähän paremmin, kun ei ota  sitä liian vakavasti.. Sanotaanhan, ”ettei elämästä selviä hengissä..” Joten reippaasti siis eteenpäin, sanoi mummo hangessa!! Osuvaa kuvausta,sanoisin, katsoessani ikkunasta talven valtavia lumipenkkoja.