Tauti vs Sota

 Niinhän siinä sitten kävi. Eilen tuli virallisistakin testeistä positiivinen tulos. Tai minulle negatiivinen. Itse en allekirjoita tuota negatiivisuutta ollenkaan. Jos oireet ovat samoja lasteni kanssa ja nukut koronan keskellä, niin testituloksella ei ole suurta merkitystä tähän. Sairas kuin sairas, oli positiivinen tai ei. 

Olo on kehno. Näin painajaisia sodasta, että olin siellä kaiken kuhinan keskellä, ymmärtämättä, kenen leiriin kuulun. Mukava tummahiuksinen nuorukainen nappasi minua käsipuolesta ja kohta olimmekin tasaisella lankkulattialla ja Vesivehmaan jenkan tahdissa yritimme saada askeleet yhteen. ”Siinä meni nuoret sekä vanhat samanlailla..” Ei askeleet oikein osuneet kohdallani. Mietin sisimmässäni, kuinka sodan keskelläkin koitamme löytää edes jotakin iloa elämäämme, eikä luovuttaa sitä viimeistäkin hymyä pois..

Kovin vaan on totiseksi asiat menneet. Sosiaalinen media kuuluttaa, että joditabletit ovat loppuneet. Kilautin ystävälleni ja kyselin,” pitääkö meidän nyt tällaiseen varautua?” Minä poden täällä lasteni kanssa koronaa, enkä halua yhtään lisää informaatiota mistään muusta. Haluan keskittyä hoitamaan tämän taudin tieltä pois. Kuulemma saattaapi olla näin, että laskelmia voi tulla Suomeen asti ja silloin pitää täsmällisesti ottaa joditabletti, mikäli niitä on. 

Soitti toinen ystäväni. Ihan oltiin samoilla linjoilla, että nyt ei kyllä aleta mitään hamstraamaan. Vessapaperit loppuivat koronan tullessa Suomeen. Vielä tänä päivänäkin ihmetellään, kuinka korona ja vessapaperit liittyivät toisiinsa. Sitten, kun viranomaiset ilmoittavat, että nyt jaetaan joditabletteja, niin silloin asia on näin. Vielä ei pidä mennä asioiden edelle. Johan tämä aiheuttaa hysteriaa lapsissakin, jos alkaa varautumaan pahimpaan mahdolliseen. 

Olen väsynyt koronasta. Sitä peloteltiin kaksi vuotta, koronan pelolla. Nyt makaan koronan välissä eli tauti, jota on pitänyt pelätä kaksi vuotta, on nyt sängyssäni. En todellakaan makaa täällä avaruuspuvussa tai maski naamalla. Olen hoitanut tyttöjäni juottaen heitä yöllä, tuonut viilentävää pyyhettä otsalle. Huolehtinut talon lämmityksestä ja ruokahuollosta. Lisäksi olen pystynyt hoitamaan työasioita koneella. Ja nyt olo alkaa olla itsellänikin se, että kuukahdanko sängyn pohjalle vai vieläkö taistelen vastaan? 

Illalla kävelin koirani kanssa kolmen kilometrin lenkin ja olin yhtä aikaa puhelimessa ystäväni kanssa. Tunsin, että hengittäminen ei ole normaalia. Astmataustaisena olisi hyvä olla avaava lääke varuilta. Se on apteekissa. Yhden kerran muistin sitä kysyä ja silloin se oli loppu. Olisi tullut huomenna. Nyt en ole muistanut kysellä ja se olisi nyt tarpeen. Limaa on kertynyt keuhkoihin. En pääse kunnolla ääneen. Vilustaa. Mutta minä en pelkää. 

Mitä minä pelkäisin? Ihmiset pelkäävät kuolevansa. Sehän se tässäkin varmaan suurin juttu on. Monesti olen miettinyt, että miksi. Miksi sellaista pitää pelätä, joka on kuitenkin lopulta väistämätön asia. Ei meistä kukaan ole vielä tänne jäänyt kehuskelemaan, että en ole vieläkään kuollut. Kaikella on vain aikansa. Kuolema yllättää aina. Hetken ihmettelemme kuoleman uutisia ja elämä jatkuu toisilla. Niin se on aina ollut ja tulee olemaan. Suhtautuminen siihen pitäisi aloittaa hyvissä ajoin, jotta ei koko elämää tarvitsisi pelätä sellaista kuin kuolema. Korona on ollut melkein pahempi, sillä siitähän tässä pohjimmiltaan on ollut kysymys,” entäs jos kuolen?” On näytetty teho-osastolta kuvia ja kärsiviä ihmisiä. Meistä kukaan ei vain itse voi sitä aikaansa ihan varmaksi päättää kuin omankäden kautta. 

Minä olen positiivinen. Ei voi käydä huonommin kuin sallittu on. En hamstraile. Hymyilen koronasta huolimatta, enkä säälittele itseäni. Se on nyt minulla. Jos käy huonosti, niin oli minullakin hyvä elämä. Sain erinomaisen lapsuuden. Ihanan välittävät vanhemmat, eläimet ja ystävät. Ei minulla ole valittamista. Miksi minä valittaisin? Jos haluaisin valittaa, niin ihmisten liian kapeaa näkökantaa asioihin. Olemme monesti kuin ravihevoset, läpät silmillä, ettemme vain näkisi liian avarakatseisesti asioita. Hevosella on ohjastaja. Sitä ohjataan sinne, minne ihminen haluaa sen menevän. Meillä ihmisillä pitää olla omat ohjat kädessämme, tietäen, mitä tehdä siis ottaa vastuu omista tekemisistämme. 

Lopulta kuitenkin olemme kaikki samoilla kalkkiviivoilla täällä. Sodan syttyessä se ei katsoisi kenenkään papereita kirjaviisaudesta. Siinä se on tasapuolinen. Kaikille sama kohtalo, mutta pysytään rauhallisella mielellä. Ei lietsota eteemme skenaarioita pahimmasta, vaan rauhoitutaan pahan edessä. Otetaan ilo kaikesta pienestä, jos isompaa ei ole näkyvissä.