Heinäkuuta viedään

 Yö. Hauskuutamme toisiamme you tubesta sketseillä ja pelaamme Skipboa. Herkuttelemme karamellilla ja sinnittelemme valveilla. Elämäni ensimmäinen yö suoriutua yövalvojana Lionsin kansainvälisellä leirillä Mikkelin Karkealammella. 

Lähihoitajaksi opiskellessani tehtäviini kuului valvoa vähintään yksi yö yökkönä. Muistelen, ettei se niin vaikeaa ollut. Pitää vain pysyä jalkeilla ja puuhastella jotakin. Toisen yövalvomisen muistan vuodelta 1990, jolloin osallistuin Hirmujoen yöongintaan. Oli pysyttävä hereillä ilta yhdeksästä aamu viiteen. Ehkä luonnossa samoilu ja kalastus pitivätkin minut hyvin hereillä, vain kello viiden aikoihin silmäluomet alkoivat painaa, juuri kun kilpailu päättyi. Lopulta hereillä pysyminen kannatti voittaessani nuorukaisen kalojen lukumäärällä. Toisella osapuolella oli vähemmän kaloja, mutta painoivat saaliina yhtä paljon. 

Tämä päivä, heinäkuun yhdestoista on ollut monella tapaa speciaali. Ensin oli toimistopäivä. Sieltä sitten kiireesti koiraa kotoa hakemaan ja Mikkeliin. Lähdin siippani kanssa suunnistusta kokeilemaan. Täytyy myöntää, että olin aikoinani Mauri Sopenperän suunnistuskoulussa. Tuli sieltä joitakin merkkejä tutuksi. Sitten harrastus jäi. Nyt se ihmeellisesti oli palannut takaisin, ja nautin suunnattomasti hyppiessäni maastossa etsien kartan avulla rasteja. Ilman toisen opastusta tuskin olisimme niin hyvin suunnistaneet ja ensimmäinen kahden kilometrin rata päästiin läpi ajalla 33.36. Olin ottanut koirani mukaan ja niin sai koirakin ansaitun iltalenkin nihkeässä ulkoilmassa. Oli selkeästi ukkosta ilmassa. 

Kansainvälinen leiri tarkoitti, että nuoria oli ympäri maapalloa; Saksa,Ranska, Italia, Kenia ja Unkari olivat edustettuina. Oikein rauhallista ja hyväkäytöksistä porukkaa. Kelpaa yövahtina olla! Elämän rikkautta on se, että uskaltaa heittäytyä mitä erilaisimpiin kokeiluihin, kunhan niissä on jokin järki ja edistää hyvää tavalla tai toisella. 

Viikko sittenkin elämässäni tapahtui, kun auto meni vaihtoon. Ulkopuolisista tekoni oli varmaan hyvinkin spontaani, mutta olin tuuminut jo jonkin aikaa menopelin vaihtoa. Talvet alkavat koitua ylitsepääsemättömiksi tavallisella autolla, eikä vaihtaminen tuntunut pahalta siinäkään mielessä, että autoni oli alkanut käyttämään öljyä vähän liiankin tehokkaasti. Olin toki panostanut entiseen jo uusilla iskareilla, kesärenkailla, jarrulevyillä ja -paloilla. Kun puhelin hajosi, oli saatava uusi tilalle. Siinä ei pitkään aikailtu, vaan varattiin Mikkelin liikkeestä uusi tilalle. Pyörähdys Ajan Vaunussa sai minut autojen valtaan, eikä mennyt viittä minuuttia, kun löytö tapahtui. Ihmettelin, kuinka voin löytää auton, joka vastaa kritereitäni: manuaali käsijarru, vetokoukku, webasto, neliveto ja automaattivaihteinen. Siinä kaikki, mitä nainen tarvitsee. Värikin oli makuuni ja rekisteri etenkin. Muistuttihan se minua nykyisestä miehestäni nimikirjaimilla, eikä loppuosakaan vaikea ollut. Hurautimme puhelinkauppaan ja takaisin. Siitä sitten alkoi autokaupan neuvottelut, ja tuumasin, että ” kun annatte samoilla kuukausierillä, niin pääsemme täältä kaikki kotiin, kun ylitöiksi meni teilläkin!” Ei siinä aikailtu ja paperit allekirjoitettiin. Seuraavana päivänä sain autoni kotiin. Kiirettä piti itsellä, mutta onnekseni olin löytänyt miehen, joka haki auton puolestani. 

Opin automaatin käytön niin hyvin, että puolentoista viikon jälkeen en enää muistanut, kuinka manuaalia käytetään. Mietin, minkä kolmesta polkimesta laittaisin pohjaan vaihteen saadakseni pakille ja pieleenhän se meni. Ystäväni sai naurukohtauksen pihalla! Aluksi toki säikähti, mitä oikein touhusin autossa!? 

Nykyinen autoni käsijarru vaatiikin painon käsijarrun päälle, muutoin alkaa valittamaan. Nyt ymmärrän, miksi minun oli keväällä ostettava käsilaukku, sillä nyt se toimii sopivasti tässä painona. Elämä on ollut yllätyksiä täynnä viimeisen vuoden verran. Välillä ihan hengästyttää tämä meno ja meininki. Ystäväni on sitä mieltä, että vähempikin meno riittäisi. Joskus myönnän hänen olevan oikeassa. 

Tänä kesänä olen kokenut jo kansainvälisen leiriyön lisäksi suunnistusrastit, kesäteatterin,käynyt Hamina tattoossa, tutustunut arkeen navetassa, pyöräyttänyt minilomalenkin Lappeenrannassa, ollut Joroisten Musiikkipäivän konsertissa, kokenut kesäjuhlan Kuosmalassa ja sen myötä myös kesäkirkon.

Kesäilllan kirkkohetki sai minut herkistymään. Kuin tilauksesta aurinko lämmitti tilaisuuden aikana selkääni. Olenhan sanonut, että auringon paistaessa ajattelen aina isääni. Nytkin tunsin, kuinka hän oli läsnä ja toivoi elämän vielä hymyilevän minullekin. Kirkkokahvilla ollessamme vaihdoin muutaman sanan kirkkoherramme kanssa. Kerroin löytäneeni hyvän miehen, ja olevani hyvin kiitollinen elämälle. Sanoin, että olemme hyvillä puheilla yhdessä, mutta saattaisimme harkita häntä meitä vihkimään, ellei sitten ehdi jo eläkkeelle. Päivistä ei olla päätetty. Kirkkoherran kysyessä,” kuinka minä voin”, oli kysymys, joka sai minut herkäksi. Elämä on ollut vahvaa kyntämistä ja kivien keruuta useamman vuoden, näin kuvainnollisesti sanoen. Nyt sen järjestäessä seesteisempää aikaa, ei kyyneleiltä voisi välttyä. Pakotin pitämään itseni kasassa ja niinkuin tapaani kuuluu, peitän todellisen itseni huumoriin. Sillä huumori on ollut kantava lähde minulle aina. Huomasin sen pelastavan aina isänikin .

Lauantai lähestyy ja kesäkarkelot Juvalla. Loppuviikko onkin yhtä menoa. Jotta jaksaa, on ajateltava sen ylitse. Kohta nämäkin päivät ovat historiaa ja matka jatkuu kohti uusia ponnisteluita…