Paluu menneeseen

Tammikuun 13.2023.

 Päivät ovat menneet sairastaessa influenssa A:ta. Loppuvuosi koronassa ja vuoden aloitus influenssassa. Jokainen vuosi on erilainen ja niin on ollut mennyt vuosikin. 

Mennyttä vuotta muistelen melkein onnistuneena uudesta työpaikasta ja rakkaasta, jonka sain vierelleni. Elämä ei saa olla koskaan ruusuilla tanssimista, joten sain mustan verhon eteeni, etten liiaksi iloitsisi näistä minua kohdanneista hyvistä asioista. 

Olen järjestellyt veljeni hautajaisia. On ollut haastetta sairaana ollessa. Yksi päivä poikkesin ostamaan hautajaiskutsuihin postimerkkejä. Olin verhonnut itseni maskiin ja villahattuun. Meikittömyys vaikeutti tunnistautumista, sillä myyjä, joka oli minulle hyvinkin tuttu, ei tuntenut minua sillä hetkellä. ”Minkälaisia merkkejä teille saa olla? Käykö nämä?” Postimerkissä oli kuva kahdesta shampanjalasista. Sopersin, että ”kutsut ovat hautajaisiin, jotakin vaikka Suomen lippu, sopisi paremmin”. Lopulta kallan kukka oli hyvä valinta. ”Olen Anne”, esittelin tutulle myyjälle, joka näytti oikeasti todella hämmästyneeltä, ettei ollut tunnistanut minua, kun silmätkin ovat painuneet niin syvälle. On ollut kova tauti ja edelleenkin puolikuntoinen. Joskus on pakko vain hoitaa joku asia, vaikka ”pää kainalossa”. Hyvä se, jos pystyy välillä muuttumaan näkymättömäksi. 

Tyttöni on ollut kunnon A-viruksessa. Yhdessä sairastamisessa on ollut puolensa. Saa olla lähellä ja ymmärtää taudin kuvan paremmin. Yskä on ollut melkoinen. Höyryhengitystä suositeltiin, joten sitä kokeilimme onnistuneesti ensimmäisen kerran. Toisella kertaa tuli epäonnistuminen, kun kattilan kuuma vesi läikähti tytön housuille! Säikähdimme molemmat ja tiesimme juosta suihkuun samalla repien housut jalasta pois. ”Ei tämä voi olla totta!” Mietin kuumeisesti, kuinka väsyneenä sattuu aina ikäviä asioita. Kun ei jaksa ja on jaksettava. Ajatukset ovat olleet nyt täysin muualla kuin hautajaisissa. Tyttö pitää saada terveeksi. Olen ollut huolissani kovasta kuumeesta ja voipuneesta tytöstä, joka makaa kaiket päivät sohvalla tekemättä juuri mitään. Nestettäkään ei meinaa saada alas. Soitin päivystykseen. Pääsimme näyttämään palovammoja, jotka olin yöksi kääreisiin sitonut. Hoitajan arvion mukaan haavat ovat hyvin hoidettavissa, mutta toki kivuliaat. Olen äitinä tosi pettynyt, kuinka onnistuin saamaan lapselleni tällaista aikaiseksi! Hätä on ollut suuri, kun hengittäminen on ollut vaivalloista kovan yskän vuoksi. Mikkelissä oli asialliset hoitajat ja vakuuttivat, että ei ole syytä hätään. Hädäntunne korostuu, kun on sattunut pahoja asioita, eikä haluaisi enää yhtään enempää surua kuin nyt on. 

Soitin arkena kiirevastaanotolle. Tarvitsisi näyttää edelleen palovammoja ja varmistaa tytön tulehdusarvot. Meillä oli miellyttävä lääkäri ja hoitajat, joilla on sydän paikallaan. Tyttökin ymmärsi nyt, että jos ei ala juomaan, on vatsa-nenäletku seuraava keino nesteytykseen. Varon sana toimikin hyvin, ja nesteitä alkoi mennä alas urakalla. Samalla tervehtymistä alkoi tapahtumaan ja kuume laskemaan. Kun tyttö alkoi toipumaan, mieheni tuli kuumeeseen. Hän oli ollut jo aiemminkin, mutta paranemaan päin. Tauti on sahaavaa laatua. Luulet toipuneesi ja se hyökkääkin vielä kovempana takaisin. Juuri nyt tuntuu siltä, että elämämme on hiuskarvan varassa. Tuttuni kertoi äitinsä kuolleen samana päivänä koronaan, kun veljenikin. Emme ole täällä turvassa. 

Huhtikuun 23. 

Olen ollut flunssassa jo lähemmäs viikon. Tuttuni laitteli viestiä, että hänellä oli testin mukaan korona. Itse olin tehnyt testin aiemmin ja se oli siinä ajassa negatiivinen. Voisi ajatella, että tapasimme samana päivänä ja oireet alkoivat samaisena iltana, että minullakin olisi korona. Oli tai ei, mutta flunssaksi tauti on aika raju. Ei ole voimia tehdä juuri mitään. Unen tarve on huomattava. Olen sairaslomalla, joten tällä lomalla voi sairastaa koronan samantien. Edellisestä on aikaa neljä kuukautta. Meneekö elämä siihen, että sairastat saman taudin aina neljän kuukauden välein? Olin jo unohtanut koko taudin, kunnes lähipiiristä on kantautunut koronatartuntoja. Sehän on selvää, että elimistön puolustuskyky on nyt heikoimmillaan monen taudin sairastettuaan lähiaikoina. Traagiset koettelemukset heikentävät myös voimavaroja ja altistavat sairauksille. Vastapainona on  ollut rakastava mies ja välittävät ystävät, joiden avulla elämä on kantanut minua edelleen eteenpäin. Kiitollisuus on ja elää. Kohti parempia päiviä…